Vinkkejä lasten ja perheiden matalan kynnyksen palveluiden kehittämiseen perhekeskuksissa

Vielä 80- ja 90- luvulla oli käytäntönä neuvolatyössä terveydenhoitajien käynnit päiväkodeissa. Oli myös nimetty kullekin lastenneuvolan terveydenhoitajalle oma/(t) päiväkoti (-dit). Silloinkin se olisi voinut olla systemaattisempaa ja paremmin koordinoitua. Mutta kyllä siinä aisti ja sai kokemuksen siitä, millaisessa ilmapiirissä lapsia hoidettiin, mitä vaaratekijöitä lapselle siellä ilmeni jne... Joskus huolenaiheista päästiin keskustelemaankin ja asioille löytyi ratkaisu joko paikanpäällä tai jatkettiin neuvolassa, jos kysymys oli lapsen/perheen ongelmasta eikä hoitoympäristöstä.

Kouluissa ja oppilaitoksissa on terveydenhoitajat nykyäänkin ja entistä enemmän vaaditaan heiltä terveydellisten olojen seurantaa ja puuttumista epäkohtiin. Ja toimintaa parhaillaan kehitetään moniammatilliseksi arvioinniksi.

Ja aikuisilla on työterveyshuolto- ja työsuojelu tukena heidän päivittäisen kodin ulkopuolisen elämänsä tukena ja siellä esiintyvien epäkohtien ja ongelmien hoidossa.

Mutta pienimmät lapset ovat täysin ilman sen kaltaista valvontaa. Olisiko tämän hankkeen myötä tämä epäkohta korjattavissa? Omat terveydenhoitajat päiväkoteihin! Kotikäyntejä neuvoloista tehdään vielä edes (vain!) vauvaperheisiin, muttei sinne jossa pienimmät lapset suurimman osan ajastaan viettävät. Henkilökunta voi sokeutua omiin käytäntöihinsä ja olosuhteisiin, jotka ulkopuolinen ja toinen ammattilainen ( terveydenhuollon!) huomaa. Ja saisivathan kasvatuksen ammattilaiset hyvää matalankynnyksen tukea toiminnalleen toisilta ammattilaisilta myös perheiden auttamisessa.

1. Valikoidaan henkilökunta siten, että töissä on asiakaspalveluun kykeneviä henkilöitä. Oma vaimo on tullut useamman kerran neuvolasta kotiin sanoen saaneensa "palvelua" autistilta. Käytännönjärkeä tulee olla että pysytään aikatauluissa, mutta ihminen on kohdattava ihmisenä.

2. Valitettavan usein lapsiperheiden ongelmat liittyvät rahan puutteeseen. Lapsen kannalta hyvää hoitoa voisi siis olla perheen talousasioiden järkeistäminen. Olisiko perhekeskustoiminnassa tilaa tälle?

3. Lapsen tärkein terveyden ja huolenpidon tae ovat omat, toisiaan rakastavat vanhemmat. Entä, jos perhekeskustoiminta hakisi hieman nykyistä rohkeampia tapoja tukea vanhempien keskinäistä suhdetta?

4. Isyyden tukeminen on aika yksipuolista. Entä, jos otetaan moraalisesti tärkeä, mutta nyky-yhteiskunnassa vaikealta kuulostava harppaus isyyden tukemiseen vastuunkantoa korostamalla. Tällä hetkellä isän vastuunkannon korostaminen kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta tosiasiassa se on edellä aikaansa. Tasa-arvo on kaukana tasapäistämisestä - kukaan nainen halua vierelleen vätystä, joka ei tiedä onko vai eikö ole.

Josko taiteesta löytyis välineitä oppilashuoltoon ja alueelliseen hyvinvointiin: Yhteinen rytmi, yhdistyvä viiva, voimalliset sanat...miten musiikki tukee kielen kehitystä...

Kaupunkien liikuntapalvelut tai nuorisopalvelut voisivat yhdessä järjestöjen/ liikuntaseurojen kanssa miettiä yhdessä lasten ja nuorten harrastuskuvioita. Usein kuulee tilanteen, että lapsi tai nuori (ja myös perhe) haluaisi harrastaa tiettyä lajia vain 1-2 x/vko, ja urheiluseurassa harrastusmäärä nousee 3-5 x/vko, ja vaikutelma on, että kaikista pitäisi tulla maan ykkösiä omassa lajissaan. Hyvin monet lopettavat lajin viimeistään n. 14 vuotiaana.
Tosiasia on, että ennenkaikkea lasten tulisi harrastaa monipuolisesti, jotta siitä olisi hyötyä normaalille lihasten ja kehon hyvinvoinnille. Kuinka monella alakouluikäisellä , saati yläkouluikäisellä on jo rasitusvammoja?
Lapsi, nuori ja perhe myös väsyvät harrastuksiin kuskaamiseen, joten turhat TURNAUKSET pois, esim. 7 vuotiaiden jalkapalloturnaukset, jotka ovat eri paikkakunnilla, ja kestävät "koko päivän", ovat aivan naurettavia!
Tilalle liikunan ilo ja rento ote, jopa kilpailu rinnakkaisjoukkueiden ja lähialueiden lasten kanssa - ainakin alakouluiässä, ovat ok - kunhan kilpailu ei ole itsetarkoitus.

Alueellisia läksyparkkeja, joita voisivat vetää vapaaehtoiset suomalaiset.
Kaikki eivät pysty auttamaan lapsia läksyissä, koska osaamista ei ole tai kielitaito puuttuu.
Läksyparkkeihin tultaisiin aina yhdessä vanhemman kanssa, jolloin myös vanhempi voisi oppia yhdessä lapsen kanssa koulun sanastoa suomeksi. Samalla suomalaisten aikuisten ja maahanmuuttaja-aikuisten kohtaaminen lisääntyisi, mikä hälventäisi ennakkoluuloja. Neljän seinän sisään jääneitä maahanmuuttajaäitejä voitaisiin jopa velvoittaa osallistumaan toimintaan.

Osa suomalaislapsista on iltoja yksin kotona, koska vanhemman työaika ja lapsen kouluaika menevät ristiin => tarvittaisiin iltaluokkia kouluihin.

Hienoa, että perhekeskus-asiaa suunnitellaan. Ajatuksena palvelujen keskittäminen ja lisääntyvä yhteistyö perheen kanssa työskentelevien tahojen kanssa on erittäin hyvä! Tällä hetkellä tuntuu, että vanhemmuuden tukea ja parisuhteen tukea tarvitaan paljon enemmän kuin mitä siihen tällä hetkellä on resursseja. Ja tukemalla vanhempia (ja parisuhdetta) ajoissa, välttyisimme varmasti monilta kärjistyneiltä tilanteiltä ja suuremmmilta tuen tarpeilta perheissä.

Muistakaa näissä perhekeskuksen palveluissa ottaa mukaan myös lapsi! Lapsen kuuleminen ja mukaan ottaminen perheen asioissa on erittäin tärkeää. Tällä hetkellä tuntuu välillä, että esim. perheneuvolassa työskennellään helposti koko perhettä koskettavien asioiden kanssa pelkästään vanhempien kanssa. Jotenkin lapsi unohtuu tai ajatellaan ehkä, että lapsi ei ymmärrä tai hyödy keskusteltutyyppisestä tuesta.

Päiväkoteihin toivoisin kohdennettua konsultatiivista tukea lastensuojelusta. Tämä tuki voisi olla nimettömästi tapahtuvaa säännöllistä paikan päällä tapahtuvaa keskustelua huolta herättävistä tilanteista tai havainnoista, toisin sanoen kiertävä konsultoiva lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että moniin asioihin olisi ollut hyvä puuttua jo lapsen käydessä päiväkotia eikä vasta kouluikäisenä. Varhaisella tuella säästäisimme lapsia/perheitä ajatumasta suurempiin kriiseihin.

1) Miksi kouluterveydenhoito on eristetty kouluun? Itse näkisin hyödyllisenä jatkumon, jossa samassa neuvolassa käytäisiin edelleen, mutta harvemmin. Voisi madaltaa kynnystä hakea apua tutulta henkilöltä ja toisaalta työntekijät todella oppisivat tuntemaan asiakkaansa.
2) Varhainen puuttuminen jää usein puheiksi kun jonotusajat palveluihin ovat pitkät ja toisaalta asiakkaiden tilannetta ei katsota kokonaisvaltaisesti. Irrallisista havainnoista kokonaisvaltaiseen näkemykseen. Eri ammattikuntien tulisi voida kommunikoida asiakasperheistä vapaammin keskenään ja vaihtaa tietoa.

Leikkipuistoja ja perhetaloja on Helsingissä kymmeniä. Nämä talot ovat lapsiperheiden avoimia kohtaamispaikkoja ja niissä järjestetään perhekahviloita, liikuntahetkiä, ulkoilua ja leikkejä, koululaisten iltapäivätoimintaa, perhevalmennusta ja ties mitä. Toiminta on pääasiassa ilmaista ja kaikille avointa (tosin kerhotoiminta on syönyt avointa toimintaa). Yhteistyötä tehdään alueen muiden toimijoiden kanssa ja voimia on yhdistetty mm. neuvoloiden, nuorisotoimen, lapsiperheiden kotipalvelun ja perhetyön, lastensuojelun, kirjastojen, seurakuntien ja erilaisten yhdistysten ja järjestöjen (urheiluseurat, monikulttuuriset toimijat, Martat jne.) kanssa.

Leikkipuistotoiminnan siirryttyä Varhaiskasvatusvirastoon ja kerhotoiminnan noustua kärkihankkeeksi, olisi varmaan hyvä ottaa pieni askel taaksenpäin ja katsoa mitä kaikkea muuta leikkipuistoissa tehdään. Varhaiskasvatusvirastossa on taidettu unohtaa, että monessa leikkipuistossa työskentelee ohjaajien lisäksi myös sosiaaliohjaajia, joiden työnkuvaan sisältyy palveluohjaus, varhainen tuki, alueellinen yhteistyö ja moniammatillinen työ. Sanoisin, että viime vuosina sosiaaliohjaajien työpanos on valitettavasti suuntautunut esimiestyöksi laskettavaan työhön (joka ei sosiaaliohjaajille kuulu) ja ohjaajana työskentelemiseen (esimerkiksi kerhotoiminnan vetäminen). Nyt voisi olla hyvä hetki huomioida leikkipuistoissa karttunut tietotaito ja miettiä mikä leikkipuistojen rooli tulee olemaan tulevaisuudessa. Tosin leikkipuistojen kehittämistyö on ollut retuperällä jo pitkään, joten moni työntekijä saattaa kavahtaa kuulleessaan sanan "kehittämishanke", sillä se on yleensä viitannut siihen, että kohta napsahtaa tukku uusia työtehtäviä ilman riittävää suunnittelua ja perusteluja. Onnea leikkipuistojen henkilöstön kohtaamiseen, sitä tulette tarvitsemaan.

Ulkomailta (Yhdysvalloista ja Aasiasta) Suomeen palattuamme olen usein ihmetellyt, miksi meillä perheet elävät, työskentelevät ja harrastavat hajallaan, kun muualla maailmassa perheet harrastavat paljon enemmän yhdessä. Meillä isät lähtevät pelaamaan sählyä kaveriporukalla, äidit kiiruhtavat ratsastamaan, lapset menevät jääkiekkoonsa ja taitoluisteluun, eivätkä vanhemmat tunne lastensa kavereita saati toistensa kavereita.

Suomeenkin tarvittaisiin perheiden yhteisiä harrastuksia, vaikka perhetanssia, perheluistelua ja perhemusisointia ajatuksella, että lapset, isät, äidit (siis todellakin molemmat vanhemmat ja lapset yhtä aikaa) lähtisivät harrastamaan koko porukalla muiden perheiden kanssa. Myös erilaisia talkoita saisi olla enemmän, joihin niihinkin lähdettäisiin toimimaan yhdessä. Kun tämä puuttuu meiltä Suomesta kokonaan, niin perheet hajoavat helpommin.

Järjestöt hoi, kutsukaa perheitä (kummit ja mummit ja naapurin sinkku-Sirpat mukaanlukien) melomaan yhdessä ja suunnistamaan yhdessä ja muodostelmaluistelukouluun yhdessä ja seurakunnat hoi, ei enää naiskuoroja ja mieskuoroja ja lapsikuoroja erikseen, vaan kaikenikäisten kuoroja ja kaikkien bibliodraamaaryhmiä, kaikkien paneelikeskusteluja (myös lapsille puheenvuoroja)!

Nyt on korkea aika lopettaa ihmisten karsinoiminen. Se on karannut aikapäiviä sitten käsistä ja tuottaa ihmisille pelkkää yksinäisyyttä, kun luontaiset moni-ilmeiset ja monenikäisten yhteisöt ovat kadonneet Suomesta kokonaan.

Kouluissa tulee olla joku siihen oikeasti aikaa ehtivä/ kiinnostuva toimihenkilö, joka kykenee myös käytännössä puuttumaan aktiivisesti kiusaamiseen. Koko ala-asteen ajan (6v) olen saanut yrittää eri tahojen menetelmiä. Kuraattori ja Koulupsykologi tarjoaa lähinnä kahden kesken keskustelua,luokanvalvoja ja opettajat havannoivat luokassaan ja välitunneilla, mutta oikeasti kiusaamisen ehkäisy ja kiusaaminen tapahtuu niin näkymättömästi heiltä, ettei jälkikäteen keskustelu auta. Tilannetta voisi auttaa ns. kaverikerhot. Tavallinen versio kerhosta toimii niin, että siellä on eri tapahtumia, ei ole ketään tutustumassa toiseen, joka on hyvin pelästynyt kiusaamisesta jutellakseen lisää. Pitäisi olla enemmän henkilö, joka osaa toimia eikä siitä jää vain merkinnät kirjaan, että tätä toimintoa tehty muiden asioiden ohella.