Luulen,että islantilainen malli toimisi. Toisin sanoen,harrastukset heti koulun jälkeen (koulun tiloihin) ja illat perheen kanssa.

Ainakin sen, että palveluista toiseen siirryttäisiin saattaen. Kun on jo kerran uskaltanut kertoa haasteista, sen pitäisi riittää. Myös vastaanotolle saapumatta jättänyttä nuorta pitää tavoitella.

Normalisointia. Sen tunnistamista, että hankalatkin tunteet kuuluvat elämään eivätkä aina ole sairaus, mikä tarvitsee hoitoa. Kuulijaa kyllä.

Perheet tarvitsisivat ohjausta jo varhaiskasvatuksen aikaan.
Matalan tuen palveluita tarvitsee enemmän.

Vertaistukea. Tukea tukiviidakkoon.

Nuorelle mieluisaan harrastukseen taloudellista tukea.

Arkeen aikuisia, jotka ovat läsnä ja joilla on aikaa kuunnella nuorten iloja ja suruja. (Nuorisotyön resurssit ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, koulussa riittävästi henkilökuntaa - myös kouluvalmentajia ja avustajia, kuraattoreita jne.).

Lapsesta kiinnostuneen aikuisen tukea, kohtaamista, läsnäoloa ja kuuntelua. Koko perhe huomioidaan tuen piirissä, vanhemmat tarvitsevat tukea.

Ennaltaehkäisevä positiivisen mielenterveyden tuki. Enemmän mielenterveystaitojen harjoittamista kaikille lapsille, nuorille ja perheille.

Mahdollisuutta päästä terapiaan. Konkreettista tekemistä esim. ryhmätoimintaa tai tukihenkilötoimintaa

Tukea siihen, millainen on oikeanlainen vanhemmuus ja vanhemman velvollisuuden kasvattajana.
Nuorille myös tunnekasvatusta ja -taitoja. Kaikki epämiellyttävä ei ole mielenterveysongelmaa.
Kiusaamisen vastainen työ sekä yksinäisyyden vähentämiseen suunnattua toimintaa.