Tiedon valikoitumisen perusteet pitää avata ja käytetty tieto tuoda ilmi.

Tämä on hyvä periaate, tietoa käsittelevät ja tulkitsevat kuitenkin aina inhimilliset ihmiset, joiden tekoja ja toimintaa ohjaavat omat kokemukset ja oma tietoperusta, johon ko. tietoa peilataan.

Hyvä tavoite. Jotta julkista sektoria koskevaa päätöksenteossa hyödynnettävää tietoa syntyy, on julkiseen hallintoon luotava yhtenäiset kokonaisprosessit. Muussa tapauksessa päädytään vain vertailemaan päärynöitä ja banaaneja keskenään.

Tiedon panttaajat/piilottelijat kuriin. Tiedon tulee olla avointa ja päätöksenteko läpinäkyvää. Päättäjien sidonnaisuudet tulee rekisteröidä.

Äärimmäisen tärkeää ja tiedolla johtamisen tulisi jatkossa olla olla julkisen sektorin johtamisen pääasiallinen johtamistapa, ei umpilisäke.

Tieto muuttuu koko ajan ja on ihan itsestä kiinni, minkä tiedon valitsee sanojensa ja tekojensa perusteeksi. Tiedossa ei ole olemassa hyvää tai parasta tietoa, tuollainen luokittelu ei edes kuulu tiedon luonteeseen - paitsi ehkä 2020-luvun hallinnossa. Kuka sen parhauden siis päättää, ministerien erityisavustajat?

Tähän pitäisi pyrkiä, mutta päätökset tunnutaan tekevän pärstäkertoimen mukaan, ei tietoperusteisuuteen perustuen. Kun tieto on perusteena päätöksille, lisää se omalta osaltaan läpinäkyvyyttä. Ja varsinkin kun kyseinen tieto on avoimesti saatavilla.

Jostain syystä tuli mieleen eräät koronan aikaiset tilanteet, joissa poliittinen johto valmisteli itse linjauksia ilman, että hallinnonalojen asiantuntijavirkamiehiä hyödynnettiin. Tieto tuli jälkijunassa. Avoimuus ja turvallisuus oltava käsikädessä, mutta turvallisuus etusijalla.

Tiedolla johtaminen on äärimmäisen tärkeää ja lisää läpinäkyvyyttä. Tieto on myös saatavilla kaikilla virkahierarkian tasoilla, eikä tieto kuulu enää ylimmälle johdolle - valistuneita päätöksiä voidaan tehdä kaikilla tasoilla ja kaikissa tehtävissä.

Juuri näin! Ei mutua tai omia mielipiteitä.

Se miten tietoa saadaan onkin sitten toinen asia omassa organisaatiossa kerätään paljon valheellista tietoa, muun muassa työaikaseurannassa, joka ei vastaa todellisuutta, eikä kerro resurssien vähyydestä.