Ota kantaa käytänteisiin

Pieniin järjestöihin, joilla on heikot kassat (kulttuuri- ja taidealalla tyypillistä) tuo tehottomuutta nykyinen valtionavustustoiminnan aikataulu, jossa hakemuksiä käsitellään useita kuukausia ja päätökset tulevat vasta kun vuotta on jo kosolti kulunut. Mikäli hakemusten käsittelyä ei ole mahdollista nopeuttaa töitä paremmin organisoimalla, tulisi sitä aikaistaa niin, että toimintavuoden yleisavustuksen koko olisi tiedossa heti toimintavuoden alussa. Perusteluna ei käy budjetin käsittely, silllä jo nyt OKM avaa valtakunnallisten kulttuurijärjestöjen yleisavustukset hakuun ennen kuin eduskunta on hyväksynyt budjetin.

Tässä on eroa valtionapuviranomaisten välillä. Avustuksenhakijan näkökulmasta osalla valtionapuviranomaisista vuosisuunnitelmat ovat melko selkeitä ja avustuksiin liittyvät aikataulut tiedossa etupainotteisesti. Osalta valtionapuviranomaisista esimerkiksi tieto avustuksen haun tarkasta ajankohdasta on vaikeasti selvitettävissä ja/tai tieto tulee hakijalle vasta myöhäisessä vaiheessa.

Nykyinen systeemi toimii kohtuullisen hyvin, joskin tänä vuonna tieteen edistämisen valtionavustusten haku siirtyi kaksi kertaa. Tästä ei sinänsä ollut haittaa, koska organisaation oma vuosisuunnittelu on rakennettu normaalin aikataulun mukaiseksi. Rahoituspäätökset tulisi saada heti tammikuun alusta eikä viivästymisen perustelu voi olla jonkun allekirjoittajan täysi kalenteri.

Esim. OKM:llä monet päätöksiä saadaan vasta toimintavuoden kuluessa, joka aiheuttaa suurta riskiä toimijalle. Jos päätökset saadaan esim. kuluvan vuoden maaliskuussa ja ne eivät ole toivotut, mahdolliset sopeutustoimet (esim. sopeutusneuvottelut, kesto n. 6 kk) saadaan käyntiin vasta huhti-toukokuussa, ja koko vuoden kulut menevät yhdistyksen kassasta. Yhdistykset eivät enää uskalla tehdä pitkiä sopimuksia nykyisellä mallilla. Optimia olisivat useampivuotiset linjaukset ja riittävän aikaiset päätökset suunnittelun kannalta. Toisaalta ymmärrän, että on oltava reagointimahdollisuuksia myös tilanteessa, jossa ilmenee uusia toimijoita.

Tällä hetkellä STEA:lla on melko hyvin aikataulutetut käytännöt ja SOSTE pitääkin tätä tärkeänä, koska aikataulutus parantaa ennakoitavuutta. Yhteneväiset käytännöt helpottaisivat niitä toimijoita, jotka hakevat useita eri valtionavustuksia eri ministeriöistä.

Päätöksenteko kestää kuukausia, ja sittenkin päätökset tulevat avustuksensaajan näkökulmasta liian myöhään. Toimintaa on suunniteltava jo ennakolta eikä voi jäädä odottamaan viime hetkeen, että jatkuuko toiminta vai odotellaanko vielä päätöksiä. Toiminta ei jaksotu kalenterivuodelle vaan on jatkuvaa. Päätös pitäisi olla tiedossa 1,5-2 kk ennen kuin se astuu voimaan, jolloin tarvittaviin toimiin voidaan ryhtyä ajoissa ja toimintaa suunnitella pitkäjänteisesti.

Päätösten ja maksatusten aikataulut tulee olla luotettavasti tiedossa hyvissä ajoin ja ennen uutta avustuskautta. Järjestöjen tulee voida luottaa myös annettuihin päivämääriin.

Yleisavustus on järjestöjen toiminnan perusta. Sillä maksetaan yleensä koko organisaation peruskustannukset, kuten talous- ja muun hallinnon kulut. Sen selkeys ja ennustettavuus on koko järjestön toiminnan kannalta hyvin tärkeä. STEA on toistaiseksi toiminut yleisavustuksen osalta melko ennustettavasti ja etukäteen suunnitellulla aikataululla. Nyt tosin tilanteet ovat muuttumassa, ja tämä saattaa heijastua järjestökentällä koko toimintaan.

Takuusäätiön kokemukset pohjautuvat vahvimmin STEA-avusteiseen toimintaan. Säätiön näkemyksen mukaan Tällä hetkellä STEA:lla on erittäin hyvä aikataulutusmenettely, minkä on havaittu helpottavan toiminnan suunnittelua ja ennakoimista. Koska tulevaisuudessa järjestöt tulevat todennäköisesti hakemaan yhä enemmän avustuksia useammasta lähteestä samaan aikaan, olisi esim. ministeriöiden käytäntöjen yhtenäistäminen hyödyllistä. . Yhteneväiset käytännöt helpottaisivat niitä toimijoita, jotka hakevat useita eri valtionavustuksia eri ministeriöistä.

STEA avustustoiminnan aikataulu on koettu toimivaksi. Uusien hankkeiden osalta päätöksen odotus on pitkä toiminnan kehittämisen näkökulmasta. Suunniteltaessa toimintaa seuraavalle vuodelle ja siitä eteenpäin, tuo se haasteita ennakointiin sekä ns. jatkuvan toiminnan että uuden, kehittävän toiminnan osan käytännön suunnittelussa. Hakuaikojen rytmittämisessä on tärkeä huomioida, että toimintaa voi suunnitella pitkäjänteisesti.

Suomi edelleen alisuorittaa EU-rahoitushauissa. On hyvä miettiä eri tapoja, joilla muu rahoitusjärjestelmämme mahdollistaisi niin vankkojen rakenteiden kestämisen, että niillä on kykyä saada EU-rahoitusta. Nythän hankkeet menevät helposti ammattikorkeakoulujen kaltaisille hankeorganisaatioille, joka ei välttämättä aina tuota kotimaisen kulttuuri- ja taide-elämän kannalta optimaalisia hankkeita.

EU-rahoitusten ja valtionavustusten yhteensovittamisessa ja rahoitukseen liittyvässä tiedottamisessa on vielä kehitettävää, jotta suomalaiset yleishyödylliset yhteisöt pystyisivät hyödyntämään EU-rahoitusta parhaalla mahdollisella tavalla.

Omavastuina käytettävistä valtionavustuksista tulisi tiedottaa selkeämmin, ainakaan OKM:n sivuilta tällaista tietoa ei löydy tai sitten se on erinomaisen hyvin piilotettu.

Uusien toimijoiden mukaan pääsy EU-rahoituksiin on edelleen hankalaa. Rahoituksessa dominoivat ne toimijat, jotka osaavat parhaiten EU-rahoitusta, ei välttämättä aihepiirin substanssia. On hyvä, että valtio tukee omavastuun kattamisessa. Tämä ei liene suurin ongelma, vaan pullonkaula EU-rahoituksen piiriin kelvollisten organisaatioiden joukkoon. Tämä vaatii pitkän osaamispohjan luomisen, johon kaikilla ei ole aikaa.

SOSTEn mielestä tämä on tärkeää, jos halutaan kanavoida enemmän EU-rahoitusta järjestöille Suomeen. Suurin haaste EU-rahoituksen osalta on kuitenkin se, että uusien toimijoiden mukaan pääsy rahoituksiin on edelleen hankalaa. Hankerahan saajat ovat hyvin vakiintuneita ja näillä toimijoilla on yleensä vankka kokemus EU-rahoitushankkeiden hallinnoinnista ja käytöstä. EU-hankkeet ovat yleensä hyvin raskaita hallinnollisesti eivätkä näin ollen vähentäisi järjestöjen hallinnollista taakkaa.

Tämä vaatiisi sitä, että valtionavustuksia voisi hakea 2-3 kertaa vuodessa uusiin hankkeisiin. Nyt ne menevät niin pahasti ristiin, että ei pysty suunnittelemaan valtionavustusta ja EU-rahoitusta rinnakkain tai edes hiukan limittäin.

Järjestöjen omarahoitusosuuksien ja muiden rahoitusten yhdistämistä tulisi kehittää, jotta yhteensovittaminen olisi mutkattomampaa. Yhteensovittamisessa on haasteita ristiin tulkittavissa avustuskriteereissä, aikatauluissa ja myöntämisprosesseissa. Avustusmäärärahojen vähentäminen ja avustuskriteerien tiukentuminen vaarantaa erityisesti pienten järjestöjen mahdollisuuksia saada omarahoituksia.

Suomalaiset järjestöt ovat hakeneet EU-rahoitusta hyvin vähän. Moni järjestö on hyvin pieni. Voimavaroja ei ole EU-rahoituskanavien etsimiseen ja niiden tarkempaan selvittämiseen. Jotta järjestöt voisivat hyödyntää EU-rahoituksia, täytyisi järjestöille tarjota tähän lisätukea. Tällä hetkellä lähinnä vain isoimmat järjestöt pystyvät EU-kanavia hyödyntämään.

Takuusäätiön näkemyksen mukaan tämä on edellytys sille, että Suomessa voidaan ottaa yhä laajemmin käyttöön EU-avustuksia toiminnan rahoittamiseksi.

Valtionavustusten käyttäminen omavastuun kattamiseen on hyvä asia. Tietoutta tästä, ja osaamisen lisäämistä EU-rahoitusten hakuun, tulisi lisätä huomattavasti. EU-hankkeet koetaan hallinnollisesti paljon raskaammiksi kuin valtionavustukset, mikä kuormittaa vain lisää järjestöjen hallinnollista taakkaa. Erityisesti alueellisilla yhdistyksillä henkilöresurssi ei riitä näiden hankkeiden hakemiseen. Myös näiden hankkeiden suunnittelun aikataulutus valtionavustusten kanssa tuo haasteita.

Olisi hyvä, jos onnistuneesta varainhankinnasta ei rangaistaisi seuraavan vuoden avustuksesta päätettäessä. Pikemminkin nousevasta omarahoituksesta pitäisi palkita. Sinänsä nyt kulttuuri- ja taidealan järjestöille on tulossa 23 % leikkaukset, joten tekee niin tai näin, valtionavustukset pienenevät. On siis vaikea nähdä, mihin valtiovalta tässä tilanteessa voi kannustaa, kun rahalla sitä ei ainakaan olla kulttuurialalla tekemässä.

Vaikka valtionavustustoimintaa onkin jo useamman vuoden ajan pyritty kehittämään ja yhtenäistämään, on eri valtionapuviranomaisilla edelleen erilaisia käytäntöjä sekä tulojen että hyväksyttävien kustannusten osalta yleisavustuksia myönnettäessä. Erityisavustusten kohdalla vaihtelua vaikuttaa olevan vielä enemmän.

Hyväksyttävien kustannusten tulee olla samankaltaisia kaikilla toimialoilla. Kaikilla yleishyödyllisillä organisaatiolla ei ole mahdollisuutta toteuttaa ainakaan perinteistä varainhankintaa, koska toiminta on sen luonteista, ettei se houkuttele lahjoittamaan. Tämän takia 2-kohdan EU-rahoitus ja sen hankinnan tukeminen voi olla tällaisille organisaatioille sopivampi tapa löytää muita rahoituskanavia kuin valtionavustukset.

Käytäntöjä on hyvä yhtenäistää, mutta kaikki toimijat eivät ole esimerkiksi varainhankinnan näkökulmasta samalla viivalla. Kaikki aiheet ovat tärkeitä, mutta kaikki eivät ole yhtä alttiita varainhankinnan tekemiselle.

Periaatteena SOSTE pitää tätä kannatettavana. Tärkeämpänä näemme kuitenkin toimet, joita voidaan tehdä nopealla aikataululla STM:n/STEAn toimesta eteenpäin.
Avustusjärjestelmän tulee mahdollistaa se, että tiettyyn toimintaan voidaan suunnata järjestön omia tai ulkopuolisia varoja ilman, että ne automaattisesti vähennetään järjestölle myönnetystä avustuksesta. Nykyisessä käytännössä STM/STEA vaikuttaa lukevan toiminnan tuotoksi poikkeuksetta kaikki tulot, jotka kohdistuvat tiettyyn toimintaan, vaikka itse toiminta ei olisi niitä saanut aikaiseksi. Jos esimerkiksi joku yksityishenkilö haluaa tehdä lahjoituksen johonkin tiettyyn hyvänä pitämäänsä toimintaan, kyseinen lahjoitus vähennetään samaan toimintaan myönnetystä avustuksesta. Näin lahjoitus jää merkityksettömäksi.
Tämä ei rohkaise ketään tekemään lahjoituksia, koska kukaan tai mikään taho ei halua tehdä merkityksettömiä lahjoituksia. Siten se, että kaikki avustettuun toimintaan kohdistuvat ulkopuoliset tulot leikataan pois avustuksista, on omiaan tyrehdyttämään järjestöjen mahdollisuuksia rahoituspohjansa laajentamiseen. Toiminnan tai hankkeen tuotoksi tulee tulkita ainoastaan kyseisen toiminnan tai hankkeen suoranaisesti synnyttämät tulot, ei muita siihen kohdennettavia varoja.
STM:n nykyisen linjauksen mukaan pienintäkään osaa avustuksesta tai avustetusta toiminnasta ei saa käyttää varainhankintaan. Tilanne on ristiriitainen, koska järjestöjen odotetaan kehittävän omaa varainhankintaansa, mutta siihen ei myönnetä mitään resursseja. Varainhankinta on resursseja vaativaa työtä. Nykyisen tiukan linjan takia varainhankinta on mahdollista ainoastaan niille (varakkaimmille) järjestöille, joilla on jo omia varoja investoitavaksi varainhankintaan. Eniten avustuksista riippuvaisilla järjestöillä on vähiten mahdollisuuksia alkaa kehittää muuta varainhankintaa.
Tämän lisäksi SOSTE katsoo, että nyt suunnitteilla oleva lahjoitusten verovähennysoikeutta on laajennettava. Verovähennyksen toteutuminen kehysriihen päätöksen mukaisesti asettaisi järjestöt huomattavan eriarvoiseen asemaan ja olisi lisäksi vaikeasti tulkittava ja rajattava. Esimerkiksi monet sote-järjestöt tekevät tärkeää työtä lasten ja nuorten hyvinvoinnin hyväksi, vaikka näitä ei ole luokiteltu nuoriso- ja lapsijärjestöiksi.

Yleisavustuksia myönnetään joillekin monesta eri kanavasta (OKM, STEA ainakin). Osa ei saa sitä mistään vaikka edellytykset olisi olleet olemassa jo vuosia.

Nykyinen käytäntö ei kannusta omaan varainhankintaan. Myös lahjoitusten verovähennys sote-järjestöjen osalta olisi tärkeää toteuttaa, jotta sote-järjestöt voisivat tasavertaisemmin kilpailla yritysten lahjoituksista.

Takuusäätiön näkemyksen mukaan avustusjärjestelmän tulee mahdollistaa erilaisten rahoitusten limittäminen saman toiminnan toteuttamiseksi ja turvaamiseksi. Toimintaan pitäisi voida suunnata ulkopuolisia tai jopa järjestön omia ilman, että niiden käyttö vähentää automaattisesti järjestön vastaavaan tarkoituksen toteuttamiseksi saamaa julkista avustusta. Nykyisin esim. Takuusäätiön toiminnan päärahoittaja STEA katsoo avustusta vähentäväksi tuloksi kaiken lisätulon, jonka järjestö onnistuu keräämään muista rahoituslähteistä. Tämä ei käytännössä edes mahdollista muuta rahoitusta saman toiminnan toteuttamiseksi, sillä mikään toimija ei halua rahoittaa toimintaa vain siksi, että se vähentää julkisia avustuksia.

Nykyinen STEA/STM avustusjärjestelmä ns. rankaisee järjestöä, mikäli se onnistuu saamaan muuta rahoitusta STEA avusteiseen toimintaan. Käytännössä samaan toimintaan tuleva muu rahoitus muuttuu tilinpäätöksessä yhdistyksen siirtovelaksi rahoittajalle , mikäli tilinpäätösvuoden toiminnasta säästyy rahaa seuraavalle vuodelle. Yhdistyksille, joiden kaikki kulut kuuluvat valtionavustuksella katettaviin kuluihin, tämä jättää jo resurssit huomioon ottaen vähän vaihtoehtoja varainhankinnan kehittämiseen. Varainhankinnan kehittäminen alueellisessa toiminnassa esim. keräysten muodossa ei toteudu tasapuolisesti eri järjestösektorien kesken.

Pienen järjestön resurssit ovat myös pienet. Jotta lisävaroja saisi, pitäisi olla myös resursseja siihen varainhankintaan. Kaikki kohderyhmät eivät ole sellaisia suuren yleisöön vetoavia, joille lahjoitetaan rahaa ns. helposti. LIsäksi lisärahoituksen saaminen ei saisi vähentää avustuksen määrää, muuten tehty varainhankinta valuu hukkaan eikä lisänä järjestölle.
LapCI ry yhtyy tässä kohdassa SOSTE:n tekemään kannanottoon näiltä osin:
STM:n nykyisen linjauksen mukaan pienintäkään osaa avustuksesta tai avustetusta toiminnasta ei saa käyttää varainhankintaan. Tilanne on ristiriitainen, koska järjestöjen odotetaan kehittävän omaa varainhankintaansa, mutta siihen ei myönnetä mitään resursseja. Varainhankinta on resursseja vaativaa työtä. Nykyisen tiukan linjan takia varainhankinta on mahdollista ainoastaan niille (varakkaimmille) järjestöille, joilla on jo omia varoja investoitavaksi varainhankintaan. Eniten avustuksista riippuvaisilla järjestöillä on vähiten mahdollisuuksia alkaa kehittää muuta varainhankintaa.
Tämän lisäksi nyt suunnitteilla oleva lahjoitusten verovähennysoikeutta on laajennettava. Verovähennyksen toteutuminen kehysriihen päätöksen mukaisesti asettaisi järjestöt huomattavan eriarvoiseen asemaan ja olisi lisäksi vaikeasti tulkittava ja rajattava. Esimerkiksi monet sote-järjestöt tekevät tärkeää työtä lasten ja nuorten hyvinvoinnin hyväksi, vaikka näitä ei ole luokiteltu nuoriso- ja lapsijärjestöiksi.

Lomakkeet ovat olleet selkeitä.

Valtionapuviranomaiset suhteuttavat valtionavustusten hakijoita ja saajia koskevia vaateita myönnettävän yleisavustuksen määrän perusteella ainakin siten, että tietyn euromääräisen rajan ylittäviltä avustuksensaajilta saatetaan edellyttää avustettavan toiminnan tilintarkastamista. Muutoin tätä on yleisavustuksen määrän perusteella tehtävää suhteuttamista on avustuksensaajan näkökulmasta vaikea arvioida.

Osalla valtionapuviranomaisista haku- ja raportointilomakkeiden julkaisuajankohta sekä myös niiden palautusajankohta ovat vaihdelleet mm. Haeavustuksia.fi-palveluun siirryttäessä (tai Haeavustuksia.fi-palvelusta takaisin oman asiointijärjestelmän käyttöön palattaessa). Tämä hankaloittaa yhdistyksen toimintaa erityisesti, jos hakulomakkeen julkaisuajankohdan ja hakuajan päättymisen välinen aika jää kovin lyhyeksi. Tähän liittyen on myös hyvä huomata, että sekä haku- että raportointilomakkeiden logiikat ja edellytetty tietojen ilmoittamisen tarkkuus ovat tyypillisesti erilaisia eri valtionapuviranomaisten yleisavustusten välillä, ja niissä voi lisäksi olla vuosittaista vaihtelua myös saman valtionapuviranomaisen yleisavustuksen välillä. Eli jos hakulomake julkaistaan kovin myöhäisessä vaiheessa, yhdistyksessä ei välttämättä ehditä kunnolla reagoimaan siihen, millaista tietoa lomakkeelle on juuri kyseisenä vuonna tuotettava.

Julkaisuajan tulee olla jatkossakin vakiintunut, sisällöissä ei saisi tulla huomattavia muutoksia ilman, että niistä on tiedotettu hyvissä ajoin ennen julkaisuaikoja.

Hakeminen ja raportointi on pääosin selkeää. Edellinen tilinpäätös ei ole aina synkassa hakuaikataulun kanssa, sillä yhdistyksissä tilinpäätös saatetaan sääntöjen mukaan vahvistaa myöhemmin, kuin hakuprosessi ehkä toivoisi. Eri yhdistykset siis saattavat toimittaa eri vuosien tilinpäätöksen, mikä heikentää vertailukelpoisuutta.

SOSTE pitää erittäin tärkeänä sitä, että avustusmäärän merkittävästi supistuessa myös STM/STEAssa ryhdytään toimeen järjestöjen hallinnollisen taakan vähentämiseksi. Tavoitteena tulee olla siirtyminen kohti suurempia avustuskokonaisuuksia, joka vastaa myös hallituksen kehysriihessä asetettuja tavoitteita sekä vähentäisi tehokkaasti järjestöjen hallinnollista taakkaa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta totesi tuoreessa mietinnössään (StVM 9/2024 vp) pitävänsä tärkeänä, että STM selvittää nykyisiin avustusmenettelyihin sisältyvän hallinnollisen taakan vähentämistä erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöjen näkökulmasta ja valmistelee sitä koskevat mahdolliset lainsäädännön muutokset.
Avustusasetuksen (Valtioneuvoston asetus sosiaali- ja terveysalan yhdistysten ja säätiöiden rahoituksesta (1059/2023)) 10 §:ään olisi tehtävä lisäys, jonka mukaan toiminta-avustukset tulee myöntää pääsääntöisesti yhtenä yleisavustuksena ja että yleisavustuksen ja kohdennettujen yleisavustusten samanaikaisen käytön tulee rajoittua poikkeuksellisiin tilanteisiin.
Suurella osalla järjestöistä on useampi kuin yksi STEA-avustuskohde. Jokaisesta avustuskohteesta tehdään erikseen vuosiselvitys ja jokaiselle yleisavustukselle sekä kohdennetulle yleisavustukselle haetaan vuosittain jatkorahoitusta erillisellä avustushakemuksella. Lisäksi avustuskohteista tehdään tuloksellisuusraportti pyydettäessä. Tämä useiden yleisavustusten samanaikainen käyttö lisää huomattavasti hallinnollista taakkaa, koska jokaista avustusta pitää hakea ja seurata ja siitä raportoida vuosittain erikseen, samalla kun työntekijä- ja muut resurssit pitää jakaa avustuskohteittain. Samalla se johtaa avustuksen saajan toimintojen turhaan siiloutumiseen. Siiloutuminen haittaa toiminnan tarkoituksenmukaista järjestämistä ja resurssien käyttöä. Nykyinen menettelytapa ei mahdollista yksittäisen järjestön sisällä osaamisen hyödyntämisestä eri avustuskohteiden välillä optimaalisella tavalla ja tuottaa myös riskejä esimerkiksi henkilöstön sairauspoissaolojen ja tai työpaikan vaihdon yhteydessä.
Jos järjestöjen hallintoa halutaan keventää ja niiden mahdollisuuksia painottaa toimintaa kulloisenkin tarpeen mukaan lisätä, tehokkain keino siihen on myöntää avustuksia suurempina kokonaisuuksina. Tästä näkökulmasta kaikkein tehokkain menettely olisi yhdistää kunkin järjestön yleisavustukset ja kohdennetut yleisavustukset yhdeksi yleisavustukseksi. Yleisavustusten myöntäminen lisää vaikuttavuutta sekä parantaa tuottavuutta, kun hallinnollinen taakka kevenee. Siirtyminen isompiin avustuskokonaisuuksiin antaa mahdollisuuden myös toiminnan sisältöjen painotusten muutoksille ja uuden luomiselle ilman hankkeita.

Näin pitäisi olla, mutta näinhän ei nykyisin ole. Hakuaika pitäisi olla sellainen, että pystyy laatimaan useita hakemuksia samanaikaisesti. Hakijat hakevat usein muitakin avustuksia, ml. hyvinvointialueet, ja niiden hakuajat ovat paikoin niin tiukat, että ajankäyttö on haasteellista, kun avustushakemuksia tehdään ns. muiden töiden kanssa samanaikaisesti. Pienellä yhdistyksellä haaste on melkoinen. OKM:n (nuorisoavustukset) sekä haku- että raportointilomake on suhteettoman laaja avustusten määrään nähden, erityisesti pienemmät avustukset.
Ainakin raportointi pitäisi sitoa enemmän avustuksen määrään, nyt pienempien avustusten raportointi on aivan liian raskas.
Avustusten myöntämisen kriteerien pitäisi olla läpinäkyviä. Nyt ne ovat täysin ihan jotain muuta. Vaikka tekisi kuinka vaikuttavaa työtä ja tarve olisi selkeä, niin se ei vaikuta millään tavalla avustusten määrään.

Käytännössä tätä ei huomaa muussa kuin lähinnä AUP-raportoinnissa - ja se ei ole isolle järjestölle kummoinenkaan asia. Pienet järjestöt hakevat ja raportoivat ainakin STEAlle aivan samoin kuin suuret - tuota AUP-osuutta lukuun ottamatta. Onhan se melko kohtuutonta, että pienen järjestön resursseja menee suhteessa huomattava määrä sekä hakuun että raportointiin.

Julkisten avustusten vähentyessä tämän on tärkeää näkyä myös järjestöjen hallinnollisessa rasitteessa. Mikäli avustusta saadaan vähemmän ja järjestöissä on työntekijöitä vähemmän, ei niille ole tarkoituksenmukaista asettaa myöskään samanlaisia hallinnollisia rasitteita, kuin aikaisemmin.
Takuusäätiön näkemyksen mukaan avustusten määrän vähenemisen aiheuttama haitta järjestöjen kohderyhmille järjestöjen tulee minimoida siirtymällä suurempiin avustuskokonaisuuksiin ja antamalla järjestöille enemmän toimivaltaa määritellä avustuksen käytännön käyttöä
Takuusäätiö pitää erittäin tärkeänä sitä, että julkisten avustusten käyttö on läpinäkyvää ja siksi raportointia tulee tehdä. Raportoinnin määrän tulee olla kuitenkin kohtuullisessa suhteessa avustetun toiminnan sisältöön ja laajuuteen.
Lisäksi Takuusäätiön näkemyksen mukaan esim. toiminnan vaikuttavuuden arvioinnin tulee olla vastaavan tasoista, kuin esim. julkisesti rahoitetussa viranomaispalvelutoiminnassa.

Valtionavustusten hakeminen on totuttuun käytäntöön peilaten selkeää. Vuosiselvitysten raportointi tilinpäätöksen yhteydessä on selkeä, tuloksellisuusraportit palvelevat yksittäisiin kohderyhmiin suuntautuvaa toimintaa ja haastavat esim. verkostojärjestöjen ja ns. järjestötalojen toiminnan tuloksellisuuden osoittamista.
SOSTE kuvaa vastauksessaan tyhjentävästi STEA/STM avustushakemisen ja raportoinnin arjen: "Suurella osalla järjestöistä on useampi kuin yksi STEA-avustuskohde. Jokaisesta avustuskohteesta tehdään erikseen vuosiselvitys ja jokaiselle yleisavustukselle sekä kohdennetulle yleisavustukselle haetaan vuosittain jatkorahoitusta erillisellä avustushakemuksella. Lisäksi avustuskohteista tehdään tuloksellisuusraportti pyydettäessä. Tämä useiden yleisavustusten samanaikainen käyttö lisää huomattavasti hallinnollista taakkaa, koska jokaista avustusta pitää hakea ja seurata ja siitä raportoida vuosittain erikseen, samalla kun työntekijä- ja muut resurssit pitää jakaa avustuskohteittain."
Ilman yleishallintoon kohdentuvaa yleisavustusta toimiva yhdistys jakaa hallinnolliset yleiskulut arvioiden ne usean kohdennetun yleisavustuksen yleiskuluissa. Näiden hallinta vie aikaa ja aiheuttaa ylimääräisiä kuluja jyvitysten osalta.

STEA on jo pitkään, useita vuosia puhunut, että hallintoa on tarkoitus keventää, mutta mitään ei ole tapahtunut. Tällä hetkellä isoa ja pientä avustusta haetaan ja raportoidaan samalla tavalla (AUP-raporttia lukuunottamatta) oli sitten kyse muutaman kymmenen tuhannen euron avustuksesta tai miljoona-avustuksesta. Raportointi pitäisi sitoa enemmän avustuksen määrään, nyt pienempien avustusten raportointi on aivan liian raskas. Olisi hienoa, että puheet siirtyisivät teoiksi ja hallintoa viimein kevennettäisi. Valtion eri avustusten haku- ja raportointi tulee yhtenäistää niin, että se on kaikille yhtä paljon resursseja vievää.
Sinänsä STEA:lla on hyvä käytäntö ja aikataulut pysyneet samoina, joten on voinut hyvin etukäteen tehdä valmisteluja ja sähköisen palvelun kehitys on jonkun verran keventänyt asioiden hoitoa.
Avustusten myöntämisen kriteerien pitäisi olla läpinäkyviä. Nyt ne ovat täysin ihan jotain muuta. Vaikka tekisi kuinka vaikuttavaa työtä ja tarve olisi selkeä, niin se ei vaikuta millään tavalla avustusten määrään.

On vaikea arvioida yhtenäisellä tavalla toimintaa, joka lähtökohtaisesti sisältää myyntiä ja toimintaa, joka lähtökohtaisesti ei sisällä myyntiä.

Tämä voi olla haasteellista riippuen esim. siitä, mistä varallisuus muodostuu. Taloudellista asemaa tulisi arvioida pidemmällä aikavälillä kuin vain edellisen / kuluneen vuoden tulosta.

Jos varallisuutta ja taloudellista arviointia tehdään, se pitäisi olla yhdenmukainen ja selkeä. Pelkkä varallisuuden määrä ei ole vertailukelpoinen tekijä (omaisuus voi olla sidosteista), eikä yksittäisen vuoden tulos (voi olla yksittäisiä tappiollisia tai voitollisia vuosia, joissa on yleensä selittävä tekijä).

SOSTE kannattaa yhtenäisiä periaatteita tässäkin, kuten kohdassa 3. jossa käytiin läpi tulojen huomioimista. SOSTE katsoo, että järjestön varallisuusasemaa ei pidä arvioida yhden vuoden tilinpäätöksen perusteella. Yksittäiseen tilinpäätökseen voi kohdentua satunnaisia eriä. Kaikki järjestöjen toiminta ei ole kalenterivuosittaista, vaan joitakin toimintoja, esimerkiksi suuria tapahtumia, koulutuskokonaisuuksia tms. voidaan järjestää vain joka toinen tai kolmas vuosi. Toiminnan ennustettavuus ja suunnitelmallisuus edellyttää yhtä tilikautta pidemmän aikavälin huomioimista. Näin ollen tarkasteltavaksi pitäisi ottaa ainakin kolme viimeisintä tilinpäätöskautta.

Olisi hyvä arvioida myös päällekkäisiä yleisavustuksia.

On lisääntyvä haaste tasapainoilla eri rahoituslähteiden yhdistämisellä ja valtionapuihin liittyvän varallisuuskriteerien välillä. Muuta rahoitusta tullaan tarvitsemaan, mutta se ei saisi vaarantaa perustoiminnan valtionavun rahoituspohjaa.

Varallisuuden pitää ehdottomasti vaikuttaa avustustasoon.

Yksittäisen järjestön varallisuusasemaa ei ole syytä arvioida yhden vuoden tilinpäätöksen perusteella, sillä vuodet ja niinä tapahtuvat taloudelliset tapahtumat vaihtelevat järjestöissäkin. Käytännössä kaikki järjestötoiminta ei myöskään noudattele kalenterivuosilogiikkaa. Takuusäätiön näkemyksen mukaan varallisuusasemaa määriteltäessä tulisi tarkastella vähintään kolmen tilikauden kokonaisuutta.

Varallisuus ja taloudellinen asema ovat sellaisia, jotka tulee huomioida, mutta niistä ei pidä rangaista. STEA:lla on hyvä käytäntö, että varakkailta järjestöiltä edellytetään omavastuuosuutta.

Varallisuus on hyvä ottaa huomioon avustusten jaossa. Yhden tilikauden tulos on kuitenkin liian lyhyt aika tähän. Suomessakin on hyvin varakkaita ja suuria järjestöjä, joiden avustusosuudet myös ovat yleensä kaikkein suurimmat. Pienemmillä järjestöillä on aidosti pelko, että vähenevät avustukset kohdentuvat yhä enemmän suurimpien järjestöjen toimintaan.

Esim. STEA edellyttää tilintarkastusta silloin, kun yksittäiseen avustuskohteeseen on käytetty avustusta suoriteperusteisesti tilikauden aikana vähintään 300 000 €. Käytäntö ei kuitenkaan ole sama kaikilla valtionapuviranomaisilla.

Ok ja tämä voisi olla yhtenäinen kaikilla valtionapuviranomaisilla.

OKM:llä raja on ollut 500 000, jossa tarvitaan tilintarkastajan raportti. Yhtenäisyys olisi hyvä. Rahoittajia pitäisi myös seurata, että avustusmääriä ei taktisesti lasketa juuri alle rajan, jotta vältytään ylimääräiseltä paperisodalta. Kyllä tarkkailua pitää myös olla.

STEA-avustuksissa tämä on käytössä. SOSTE kuitenkin painottaa sitä, että tilintarkastajan raportti (nk. AUP) on järjestöille huomattava taloudellinen ja hallinnollinen rasite. SOSTE katsoo, että AUP-järjestelmä tulisi analysoida kokonaisuudessaan ja arvioida, mitä vaikutusta erityisraportoinnilla on aidosti saavutettu.

Takuusäätiön kokemukset rajautuvat STEAn käyttämään ns. AUP-raportointiin. Kyseisen, tilintarkastajan raportin hyödyt eivät ole Takuusäätiölle selvillä eikä Takuusäätiössä ole törmätty siihen, että niiden kautta raportoituja tietoja hyödynnettäisiin valtionhallinnossa laajalti. Säätiön näkemyksen mukaan tällaisen raportoinnin hyödyllisyys kannattaisi arvioida kokonaisuudessaan.

Toivomuksena on, että tämä käytäntö olisi käytössä kaikissa valtionavustuksissa. Nyt esim. Tartuntatautimäärärahoissa pitää tehdä erillien hanketilintarkastus vaikka summa olisi paljon pienempi, esim. luokkaa 30 000 euroa.

STEA avustuksissa tilintarkastajan raportti eli AUP on ollut pienelle alueelliselle yhdistykselle suuri kuluerä tilintarkastuksen yhteydessä. Rajan nosto 300 000 euroon / avustuskohde oli tervetullut muutos sekä kuluerän vähenemisenä että lisätilintarkastuksen järjestämiseen käytettävän ajan säästymisenä.

Tämän tulisi olla yhtenäistä kaikilla valtionapuviranomaisilla eikä niin, että esim. STEA edellyttää tätä vähintään 300 000 € avustuksissa mutta OK sama raja on 500 000 €.
LapCI ry yhtyy tässä Takuusäätiön kokemuksiin: Takuusäätiön kokemukset rajautuvat STEAn käyttämään ns. AUP-raportointiin. Kyseisen, tilintarkastajan raportin hyödyt eivät ole Takuusäätiölle selvillä eikä Takuusäätiössä ole törmätty siihen, että niiden kautta raportoituja tietoja hyödynnettäisiin valtionhallinnossa laajalti. Säätiön näkemyksen mukaan tällaisen raportoinnin hyödyllisyys kannattaisi arvioida kokonaisuudessaan.

Ylimääräiset tilintarkastukset ovat lisäkulua ja olisi hyvä arvioida niiden tarpeellisuutta?

Ylimääräisen tilintarkastuksen hyödyllisyyttä on perusteltua arvioida. Se on nykyisellään hyvin iso kuluerä avustuksensaajille ja raha on pois toiminnasta. Tilintarkastaja tarkastaa avustuskohteen talouden tietyllä tasolla myös osana yleistä tilintarkastusta. Erityisessä tarkastuksessa tarkastetaan ja raportoidaan pitkälti samat asiat, eikä tarkastuspeitto /-varmuus siltikään ole 100 %. Mitä hyötyä tämä erillinen tarkastus tuo, lähinnä tuottoja tilintarkastusyhteisöille.

Monivuotiset avustukset luovat tehokkuutta, sillä ne helpottavat toiminnan suunnittelua ja vähentävät byrokratiaa (jos vähentävät).

Avustuksen hakijan/saajan näkökulmasta kaksivuotinen yleisavustus voisi olla varteenotettava vaihtoehto, koska se voisi toteutuessaan tuoda toimintaan kaivattua jatkuvuutta ja vähentää avustuksen hakuun ja raportointiin käytettävää hallinnollista työaikaa. Toisaalta olisi hyvä arvioida, millaista avustuksensaajan toiminnassa ja toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten ennakointia kaksivuotisen yleisavustuksen hakeminen edellyttäisi: esim. avustuksen tarve voitaisiinkin jälkimmäisenä avustusvuotena todeta alkuperäistä hakemusta suuremmaksi, jos avustuksensaajan toiminnassa tai muussa rahoituksessa tapahtuisi merkittäviä muutoksia.

Tätä on toivottu jo monta vuotta, ei pitäisi olla seurannan ja raportoinnin osalta ongelma, koska se sujuu hyvin monivuotisten erityisavustusten osalta, joita myönnetään vuosittain mutta käyttöaika voi olla useampi kuin yksi vuosi.

Tämä on hyvä kehitys. Toisaalta muutostilanteet huomioitava, ja se, ettei avustustensaajien luetteloa tätä kautta hakata kiveen pitkiksi ajoiksi. Tilaa pitäisi olla myös uusille toimijoille.

SOSTE tukee sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustusasioiden neuvottelukunnan linjausta siitä, että myös yleisavustuksia ja kohdennettuja yleisavustuksia haettaisiin jatkossa kolmen vuoden välein, joka parantaisi ennustettavuutta sekä vähentäisi oleellisesti hallinnollista työtä. Vakiintuneen käytännön mukaisesti viranomainen antaisi kuluvan vuoden avustuspäätöksen lisäksi ohjeellisen avustussuunnitelman seuraavalle kahdelle vuodelle. Kolmen vuoden aikana viranomainen arvioisi avustamisen tarpeellisuutta ja tasoa kunkin avustuskohteen osalta seuraavalle kolmen vuoden jaksolle. Toiminnan ennustettavuuden näkökulmasta lähtökohta tulisi olla, ettei ohjeellisesta avustussuunnitelmasta poiketa tänä aikana ilman erityisen painavaa syytä.

Tämä olisi erittäin hyvä asia, joka vähentäisi sitä hallinnon taakkaa, niin hakijan kuin valtionapuviranomaisen näkökulmasta. Erittäin kannatettava uudistus, joka auttaisi myös pitkäjänteisempään suunnitteluun ja toiminnan toteuttamiseen.

Tämä lisäisi järjestöjen pitkäjänteisen kehittämisen mahdollisuuksia ja vaikuttavuuden lisäämistä. Ehdottomasti kannatettavaa.

Tämä olisi erittäin tervetullutta STEA-avusteiseen toimintaan. Pienillä järjestöillä menee suhteessa suuret määrät resursseja vuosittain hakemiseen ja raportointiin liittyviin toimiin. Kaikki se on pois varsinaiselta kohderyhmältä. Suurella järjestöllä voi olla tähän oma resurssinsa, pienellä järjestöllä yleensä toiminnanjohtaja hoitaa näitä asioita, mikäli järjestöllä sellainen on.

Takuusäätiön näkemyksen mukaan yleisavustusten myöntäminen nykyistä pidemmälle aikavälille kerrallaan olisi hyödyllistä. Tämä voisi todellakin vähentää hallinnollista rasitetta. Säätiö kehottaa harkittavaksi jopa STEA:n sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustusasioiden neuvottelukunnan suosittelemaa linjausta kolmen vuoden avustusväleistä.

Useammalle vuodelle kohdentuva yleisavustus mahdollistaisi pidemmän aikavälin tavoitteiden suunnittelun ja keventäisi hallinnollista taakkaa molemmin puolin.

On tärkeää, että arviointiperusteet ja -kriteerit luodaan sektoriministeriöissä, asiantuntemukseen perustuen. Muuten voidaan päätyä mittaamaan toisarvoisia asioita. Esimerkiksik kulttuuri- ja taidealalla yleisavustuksia myönnetään ylipäänsä erittäin vähän, joten niiden valintojen on perustuttava aitoon kulttuuri- ja taidepoliittiseen tarpeeseen.

Valtionavustusten hallinnoinnin menettelyjen yhtenäistämisprosessin jatkaminen on toivottavaa.

Hallinnollisten menettelyjen yhtenäistäminen on ok, mutta arviointiperusteet ja -kriteerit pitää määritellä toimialoittain. On kuitenkin hyvä katsoa yhtenäisesti, mikä on valtionavustusten tarkoitus ja myös pohtia, mihin seikkoihin tulee kiinnittää huomioita sellaisten yleisavustusta saavien tahojen kohdalla, joiden toiminta on vakiintunutta ja yleisavustuksella toteutetaan tehtäviä, joita mikään muu taho ei hoida yhteiskunnassa, esim. tieteen edistämisen valtionavustukset, joilla täydennetään kansallista tutkimusjärjestelmää.

Vuonna 2020 Valtionavustustoiminnan kehittäminen ja digitalisointi -hankkeen Järjestöjen valtionavustuskäytänteiden kehittämisjaoston väliraportissa esitettiin, että yhdistysten yleisavustuksille ja kohdennetuille yleisavustuksille sekä erityisavustuksille määriteltäisiin selkeä tarkoitus ja yhteiset arviointikriteerit. Nämä eivät kuitenkaan edenneet tuolloin.

Kaikille yleisavustuksille ei pystytä niiden luonteen vuoksi yhtenäistämään samoja arviointiperusteita ja -kriteerejä. Toiminnan luonteesta johtuen se on käytännössä mahdotonta. Saman viranomaisen myöntämillekään yleisavustuksille ei voida mielestäni luoda samoja kriteerejä, koska eri toimijoiden toiminnot eroavat toisistaan valtavasti. Kriteerit voidaan luoda vain toiminnan luonteen mukaisesti.

Yhtenäistäminen on kannatettavaa.

VA-digihankkeen yhteydessä esitettiin, että järjestöjen yleisavustuksille ja kohdennetuille yleisavustuksille yhteiset arviointikriteerit. Tämä on edelleen tarkoituksenmukaista.

On huomioitava, että arviointiperusteiden yhtenäistämisessä on todettu monia haasteita mm. STEA järjestöavustusten tuloksellisuuden arvioinnin osalta. Jopa substanssijärjestöjen saman toiminnan toteutuksen osalta tuloksellisuuden arvio on voinut poiketa toisistaan suuresti, minkä on todettu liittyvän tavoitteiden ja toiminnan tulosten kirjaamisen tapaan tai kirjaamisen osaamiseen. Tässä vaiheessa tarvitaan toimialakohtaista asiantuntijuutta perusteiden määrittämiseen.

Tämä yhtenäistäminen lisäisi yhdenvertaisuutta eri alojen välille.

Yhteisten kriteerien määritteleminen voi olla mahdotonta johtuen erilaisista järjestöistä, niiden toiminnasta ja eri rahoituslähteistä.

Erillistä arviointisuunnitelma-nimestä dokumenttia ei ole saatavilla kaikkien yleisavustuksia myöntävien valtionapuviranomaisten internet-sivuilta. Voi toki olla, että vastaavat tiedot ovat saatavilla jostain muusta valtionapuviranomaisen julkaisusta. Avustuksen hakijan/saajan kannalta olisi joka tapauksessa toivottavaa, että eri valtionapuviranomaiset käyttäisivät julkaisuissaan mahdollisimman yhtenäistä nimeämistapaa.

Arvioinnin tulee olla avointa ja läpinäkyvää. Hakuilmoituksessa on hyvin kuvattu yleiset ja erityiset myöntöperusteet (OKM), mutta arviointiprosessia ei ole kuvattu. Vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnista on myös tutkimustietoa, jota kannattaisi hyödyntää arviointimenettelyjä määriteltäessä.

Tämä on hyvä, joskin toimijat ovat erilaisia ja voi olla vaikeaa arvioida yhtenäisesti toiminnan vaikuttavuutta.

SOSTE pitää erittäin tärkeänä, että arviointikriteerit ovat tiedossa ja arviointi on läpinäkyvää. Myös arviointiprosessit on kuvattava avoimesti.
Avustusjärjestelmä rajauksineen tai raportointivelvoitteineen ei itsessään loukkaa järjestöjen autonomiaa, koska järjestöillä on aina mahdollisuus pidättyä julkisten avustusten hakemisesta halutessaan toimia täysin riippumattomasti suhteessa julkiseen valtaan. Autonomian näkökulmasta on kuitenkin ongelma, jos julkinen valta viranomaislähtöisesti tai poliittisen vallankäyttäjän lähtökohdista määrittää, minkälaista toimintaa järjestöjen halutaan harjoittavan ja millaista ei, ja viranomainen asettaa avustettavalle toiminnalle sellaisia ei-välttämättömiä vaatimuksia tai ehtoja, jotka rajaavat yhdistyksen omaa harkintaa ja päätöksentekoa.

Valtionapuviranomaisilla ei ole riittävästi ammattitaitoa vaikutusten arvioinnin arviointiin. Vaikuttavuutta voi arvioida vain pitkäaikaisilla ja eri muuttujat huomioivilla tutkimuksilla. Sitä ei voi sälyttää järjestöjen (yhdistysten) raportointivaatimuksiin. Viranomaisen pitäisi tuntea arvioitavaa toimintaa paremmin, että se voi arvioida, että kuinka hyviä vaikutuksia saadaan (tai karmeampi vaihtoehto, että viranomainen ei luota sille toimitettuun raportointiin).

Tämä on hyvä asia niillä mittareilla ja toiminnoilla, joiden mittaaminen ko. mittareilla on mahdollista. Aiheuttaa haastetta toimijoille, jotka ovat luomassa uusia toimintatapoja ja innovaatioita, joiden vaikuttavuusmittarointi ei ole kohdennettavissa välttämättä suoraan arviointisuunnitelmiin. Tulisi varmistaa, että myös suunnitelmien ulkopuolelle voi jäädä vaikuttavaa toimintaa, jotka olisi todennettavissa eri tavoin.

Pienillä järjestöillä myös yleisavustus on hyvin pieni. Sillä saatetaan kattaa vain hallinnollisia kuluja. Miten tällaisessa tilanteessa arvioidaan vaikuttavuutta, toisin sanoen esim. taloushallinnon vaikuttavuutta? On hyvä suhteuttaa yleisavustuksen suuruus vaikuttavuusarviointiin. Jos yleisavustuksella tehdään paljon muutakin kuin toteutetaan hallintoa, on vaikuttavuuden arviointi ymmärrettävää. Muussa tapauksessa vaikuttavuuden arviointiin panostaminen on resurssien haaskausta.

Julkisten avustusten käytön tulee olla läpinäkyvää ja avointa. Takuusäätiön näkemyksen mukaan myös arviointiprosessien ja vaikutustulosten tulee olla avoimesti tarkasteltavissa. Kaikkia julkisia avustuslajeja tulee arvioida samankaltaisilla menettelyillä ja kriteereillä. Näitä tulisi noudattaa myös julkisessa viranomaistoiminnassa ja sen vaikuttavuuden arvioinnissa.

STEA n/STM avustuskohdekohtaisella tuloksellisuusarvioinnilla seurataan avustuksilla rahoitetun toiminnan tuloksellisuuden kehittymistä. Tuloksellisuudenarvioinnin tulee toimia myös yhdistykselle toiminnan tuloksellisuuden todentamisen seurantatyökaluna pidemmällä aikavälillä. Tuloksellisuusraportti ei kuitenkaan palvele tasapuolisesti kaikkia järjestöjä ja tämä tulee huomioida jatkossa. Vaikuttavuuden arviointi ei kuulu yhdistysten tehtävään. Tutkimuksellista, neutraalia (ei poliittisen vaikutuksen alaista) tietoa erilaisten yhdistysten toiminnan vaikuttavuuden arvioinnista tarvitaan enemmän. Yleisesti erilainen yhdistystoiminnan merkitys ja vaikuttavuus tunnistetaan kyllä.

LapCI ry:n mielestä kaikkia valtionavustuksia tulee seurata ja arvioida ja tämän tulee olla läpinäkyvää ja avointa. Kaikkia julkisia avustuslajeja tulee arvioida samankaltaisilla menettelyillä ja kriteereillä. Toiminnassa tulee olla selkeät, hyvä tavoitteet ja toiminnan tulee olla tuloksellista. Vaikuttavuuden arviointi on haastavaa, koska siinä tarvittaisiin vuosien seuranta ja resurssit sen tekemiseen.

Olennaista on tarkastella avustuksia rahoitettavan toiminnan näkökulmasta: pystytäänkö järjestöissä toteuttamaan kunkin järjestön tehtävää tehokkaasti ja strategisesti, vai aiheuttavatko valtionavustuskäytänteet tarpeetonta epävarmuutta, väärinymmärryksiä ja huolta.

Tukeeko valtionavustuskäytänteet hakijan strategisten tavoitteiden saavuttamista, käytännön toimintaa ja toiminnan kehittämistä lyhyellä ja pitkällä aikavälillä ja mahdollistaako valtionavustuskäytänteet joustavan ja proaktiivisen reagoinnin hakijan toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin

Valtionavustusmomenttien tulisi olla joustavia muuttuvien tilanteiden edessä

Sote-järjestöjen hallinnollisen taakan vähentämiseksi pitäisi harkita toteuttavaksi myös alueellisen toiminnan avustusuudistus. Tämä tarkoittaisi, että järjestöperheellä tulisi olla mahdollisuus niin halutessaan vastuuttaa keskusjärjestönsä hakemaan valtionavustusta niiden yhteiseen toimintaan kokonaisuutena ja siirtämään avustusta edelleen jäsenyhdistyksille toiminnan tavoitteiden toteuttamisen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla.
Pitkäaikainen pyrkimys yhdenmukaistaa käytäntöjä on johtanut siihen, että tähän pyrkimykseen vedoten muu, sektorikohtainen kehittämistyö on seisahtunut. Koska tavoitteen eteneminen edelleen vaikuttaa epätodennäköiseltä, on SOSTEn mielestä täysin välttämätöntä keskittyä kunkin sektorin erityistarpeiden ratkaisemiseen ensin ja yhtenäistämiseen on palattava vasta tämän jälkeen, jos sitä edelleen pidetään tavoiteltavana.

Onko avusten myöntäminen läpinäkyvää? Voiko siellä on suosimista, kun päätöksiä ei tarvitse perustella.

Tehdäänkö päätökset todella toiminnan tarpeen, toiminnan tulosten ja vaikutusten näkökulmasta vai onko siellä jotain piilokäytäntöjä.

Valtionavustusten ja muiden rahoitusten yhteensovittamisen mahdollisuuksia ja jouhevuutta. Rahoituskenttää kokonaisuutena tulisi pyrkiä yhtenäistämään. Eri rahoitusten, kriteerien ja hakukäytäntöjen osalta olisi toivottavaa löytää yhteneväisyyttä. Rahoituspohjan laajentamisen tarpeet ovat suuret ja hallintoaikaa ja resurssia kuluu rahoitushakujen erinäisyyksien sisäistämiseen, eri kohdentamisiin ja kriteerien varmistamiseen.

1) Pienten järjestöjen yleisavustuksiin liittyvä hallinnollinen taakka: miten sitä voitaisiin vähentää. Jonkinlainen porrastus yleisavustuksen tasoon ja se suhteutettuna vaadittuihin selvityksiin.
2) Suuret, ns. vanhat järjestöt ovat jo vuosikymmeniä saaneet suuria avustuksia. Sen näkee omista suurista toimitiloista, muusta omaisuudesta ja hallinnollisesta henkilökunnasta. Pienet, uudemmat järjestöt - vaikka kohderyhmä voi olla suuri - eivät tule koskaan saavuttamaan vastaavia resursseja. Miten tämä epäkohta voitaisiin korjata?
3) Avustukset pitäisi suhteuttaa suhteessa kohderyhmään. Vuosikymmenten myötä suomalaisten sairastavuus ym. on muuttunut. Tämä täytyisi näkyä myös avustuksissa - toki toiminnan vaikuttavuus huomioiden.
4) STEAlla on omia käytänteitään, jotka saattavat olla hyvinkin yksityiskohtaisia. Sen sijaan esim. OKM on huomattavasti kevyempi avustushallinnon osalta. Miten käytänteistä saataisiin selkeitä ja järkeviä niin, että hallinto ei veisi suhteettoman paljon resursseja?
5) Osa STEAn käytänteistä koskee vain joitain järjestöjä - riippuen seurannan ja valvonnan henkilökunnan antamasta ohjeistuksesta. Yhteiset ja mahdollisimman kevyet käytänteet olisivat todella toivottavia.
6) STEAn jäsenjärjestöavustus tuottaa nykyisellään aivan liian paljon hallinnollista taakka sekä keskusjärjestölle että jäsenyhdistyksille. Sitä olisi hyvin tärkeää keventää, jotta jäsenyhdistykset jaksavat toimia. Avustus on kuitenkin hyvin pieni, keskimäärin vain 1 000 euroa vuodessa järjestöä kohti. On kohtuutonta edellyttää nykyisen suuruista hallintoa näin pieneen rahasummaan.

Valtionavustuskäytänteiden kuormittavuuden minimoiminen, jotta myös pienemmät ja alueelliset yhdistykset voivat jatkossakin hakea valtionavustusta.

Se miten hallinnollista taakkaa kevennettäisiin pieniä avustuksia saavilta järjestöiltä sekä miten valtionavustusten haku- ja raportointi saataisiin yhtenäistettyä.

Avustusten alueellinen jakautuminen tasapuolisesti on tärkeää. Mikäli ns. Keskusjärjestöt "keräävät" alueelliset toimijat yhteen on vaarana, että avustus keskittyy yhä enemmän pk-seudulle valtakunnallisten järjestöjen toimintaan vaikka he edelleen jakaisivatkin avustuksia eteenpäin. Olemme usean alueellisen järjestön kanssa pidetyissä tapaamisissa kuulleet tämän huolen.